työn orjat

Ihanaa. Nyt se on taas ohi. Jokaviikkoinen ristini. Käyn kerran viikossa siivoamassa erästä toimistoa. Ja joka viikko tuntuu nihkeältä. Kerran viikossa on niin harvoin, ettei työ ehdi muuttua arkipäiväiseksi (ja sitä kautta mukavaksi), vaan joka kerta työpaikalle raahautumisessa on oma vaivansa. Työpaikkani sijaitsee kaiken lisäksi Pirkkalassa, päivittäisestä elämänpiiristäni katsottuna kaukana. Työaikani on toimiston työntekijöiden työajan ulkopuolella eli iltaisin tai viikonloppuna. Sovittelemmekin miehen kanssa usein kalentereitamme yhteen. Jos hänellä on joku iltameno, mulla on työilta. Itse työhön ei kulu muutamaa tuntia kauempaa ja se on pääosin siistiä sisätyötä, lisäksi saan itse päättää minä päivänä työni teen. Palkka on noihin muutamiin kuukausityötunteihin nähden mukava. Silti olen niin onnellinen, että tein tämän viikon työni jo eilen. Nyt asia on koko loppuviikon osalta pois päiväjärjestyksestä.

Mietin tässä, että säännöllinen päivätyö olisi mukava. Opiskelijana ei ole oikein koskaan kunnolla lomaa, paitsi jos pitää tällaisia sapattivapaita kuin minä tänä kesänä. Sapattivapaita, joihin sisältyy kylläkin muutama tentti. Opiskelijan täytyy tehdä opintojen lisäksi jo mainittuja ilta- ja viikonlopputöitä. Eivätkä opinnotkaan rajoitu pelkkiin luentoihin, vaan monesti esseitä sun muita harjoitustöitä tehdään yömyöhään (ne tekevät, jotka tekevät). Jos olisi säännöllinen päivätyö, olisi selkeä työaika ja vapaa-aika. Poikkeuksena tietysti opettajan työ, jossa läksyjä joutuu tekemään käytännössä koko uran ajan. Välillä kaipaan sitä, että jossain takaraivossa ei koko ajan kytisi pieni tieto siitä, että nytkin voisin tehdä sitä ja sitä opintojen suhteen. Normaalia päivätyötä tehdessä työasiat voisi käytännössä unohtaa, kun painaa työpaikan oven kiinni. Näin ainakin kuvittelen.