turhuuksien turhuus

Olen väsännyt kandintyötä muutaman päivän lähes tauotta, deadline lähestyy uhkaavasti. Nyt on kuitenkin pakko pitää vähän taukoa ja hairahduin miettimään syvällisempiä. Oli pakko tulla jakamaan tämä rakkaan lukijani kanssa.

Olen miettinyt mediaa. Se on joka paikassa läsnä. Kaupassa ei voi käydä huomaamatta kirkuvankeltaisia iltapäivälehtien lööppejä. Viime viikkoina on pistänyt tavallistakin enemmän silmään lööppien aiheet. Sen ja sen salarakas tai uusi suhde, television tanssiohjelmat ja laulukilpailut. Tuntuu, että siihen kaikkeen hukkuu. Eilen saattelimme taas aktioryhmää tien päälle Venäjälle, ja nyt kirjoitan kandia ja kannan heitä rukouksissa samaan aikaan. Mielessä ovat nämä oikeasti tärkeät asiat, mutta tiedän, että jonkun ajan kuluttua infoähky taas turruttaa tuntoaistin ja hukuttaa alleen hiljaisen totuuden äänen. Monta kertaa tulee ajateltua, että meillä on täällä Suomessa niin helpot oltavat, kun meitä ei vainota uskomme tähden eikä meillä ole puutetta mistään aineellisesta. Meidän ansamme kuitenkin on juuri tämä yltäkylläisyys ja iänikuiset suhdesotkut, salarakkaat (ei omassa elämässä kylläkään), opiskelukiireet ja muodin uudet tuulahdukset, meikkivinkit. (Tämä ei ole kannanotto meikkaamista tai kauniisti pukeutumista vastaan.) Se tärkein jää alle, unohtuu. Ja sitten tuleekin se päivä, kun kaikki on ohi, ja joudun vastaamaan kysymykseen siitä, mitä tein sille ajalle, joka minulle annettiin.

Vanha juttu, ja monelle varmaan päivänselvä, mutta itselleni se on avautunut uudella tavalla viime aikoina. Pitääpä muistaa olla varuillaan.

Kirkas huomen ja
naapuri soittaa moottorisahalla metsää poikki.

Mene kammioosi ja sulje ovesi.

Kantoiko tuuli kellojen äänen tänne
ennen kuin pikatie keksittiin,
kun kirkkoveneenkeulat vaahtosivat lahdella,
lepopäivä pyhitettiin
ja Jumala oli vielä voimassa.

-Helena Anhava