puudutusainetta

Olin tänään hammaslääkärissä. Paikattavana. Pelkäsin poraamista niin paljon, että pyysin puudutusta. Sitä sain, peräti kolmesti. Hampaani korjattiin ja olin iloinen, kun ei sattunut. Vastaanotolta lähtiessäni toinen puoli kasvoistani oli tunnoton, silmiä ja otsaa lukuun ottamatta. Niinhän kuuluikin olla. Lisäksi poskeni oli lievästi turvoksissa. Puoli tuntia operaation jälkeen poskeni oli pienen tennispallon kokoinen. Tunnin kuluttua jo jalkapallon. Kun hymyilin, toinen suupieli ei reagoinut. Katsoin peiliin ja ajattelin, miten kamalaa olisi olla halvaantunut. Kaisa sai ruokatunnilla huvia katsellessani syömistäni, tai lähinnä sen yritystä. Huulet vääntyivät hassusti vinoon joka kerta, kun laitoin jotakin suuhuni.

Kuuden tunnin jälkeen paikatussa hampaassa alkoi tuntua jomotusta. Se oli ihanaa. Sitä mukaa, kun kipu koveni, turvotus laski ja suuni alkoi jälleen totella ohjausta. Tiesin, että hammas on elossa, koska siihen sattuu.

Poraamisen aiheuttaman kivun pelkoni johti itse asiassa hankalampiin ja pitkäkestoisempiin seurauksiin. Miten monesti elämässä pelkäämme sitä, että sattuu, ja hankimme mitä erilaisimpia puudutusaineita tuskan tukahduttamiseksi. Täydellinen tunnottomuus tekee meistä kuitenkin hitaita, kömpelöitä ja kyvyttömiä toimimaan. Ja alkuperäinen kipu nousee esiin heti, kun aineen vaikutus lakkaa. Siksi uutta on saatava ja heti, eikä kivun alkuperäistä syytä hoideta. Kierre on valmis.

Kaikki kipu ei ole pahasta. Hammaslääkärin tuolissa ei ole pakko kitua ehdoin tahdoin, minä aion seuraavallakin kerralla pyytää puudutusta. Mutta Herra auttakoon, etten tunne-elämässäni etsisi kipuun väärää turtumusta.